Kunnostin kymmenkunta vuotta sitten mummolani päärakennusta kaukana asutuksesta ja lähimmästä maantiestä. En löytänyt Suomesta yhtään hirsityön ammattilaista, joka olisi suostunut kävelemään joka aamu kolme kilometriä suota pitkin työmaalle ja illalla takaisin. En kyllä uskonut että löytäisinkään.
Turvauduin vuokratyönvälitykseen.
Virosta tuli venäjän armeijassakin palvellut puuseppä. Hänen oma toivomuksensa oli, ettei työpäivän pituutta laskettaisi. Pidettäisiin lukua vain tunneista. Joka tunnista tulisi välitysfirman kanssa sovittu tuntipalkka, joka vastasi hyvin rakennusalan silloista keskituntipalkkaa ehkä vähän ylikin.
Kun kysyin häneltä, oliko vuokrafirma suositutellut sellaista sopimusta, hän vastasi, että ei.
- Se vain on niin, että et kuitenkaan antaisi minun tehdä kuin kahdeksan tuntia päivässä. Sen jälkeen minulla ei olisi täällä mitään tekemistä, joten todennäköisesti olisi kylillä tuhlaamassa. Saan ylityöstä siis tuplakorvauksen kun saan joka tunnilta palkaa ja säästän toisen mokoman kun olen pois tuhlaamasta.
Niinpä tavaksemme tuli, että heräsin aamulla kahdeksan aikaan laittamaan nuotioon tulet ja kahvin tulelle. Kävin kokemassa iskukoukut ennen kuin Leena ehti laittamaan aamiaista. Työmieheni heräsi samasta yhden huoneen rantamökistä, mistä mekin. Aamiaisen jälkeen aloitimme työt.
Virolaisella oli tapana ilmoittaa, että nyt on pakko lopettaa kun ei näe enää mitään. Kello oli silloin tavallisesti lähellä puolta yötä.
Istuimme vielä sen jälkeen iltateelle nuotiolle. Monta kertaa hän sanoi, että mennään käymään vielä verkoilla kun ei ole ehditty koko päivänä. Niin myös teimme.
Virolainen ylityökorvaus on sen jälkeen ollut monta kertaa mielessä kun puhutaan suomen työoloista. Kumpaa me Suomessa laskemme enemmän, saavutettua työtulosta vai työpaikalla käytettyä aikaa?
Edelliseen kolumniini (http://juhahaapakoski.blogspot.fi/2015/02/ei-enaa-koskaan-tyonantajaksi.html) vastannut nimetön kirjoittaja kertoi, miten hän on kauan sitten luopunut kokonaan omista työntekijöistä. - En saanut enkä pystystynyt enää vaatimaan työntekijältä sellaista työpanosta, mitä yrityksen toimeentulo olisi edellyttänyt. Nyt hän hoitaa kaiken työvoiman alihankintana. Ei vuokratyönä vaan yrittäjältä, joka on ottanut täyden vastuun työn tuloksista ja aikataulusta, hän kirjoitti.
Alihankintayritykset - yksinyrittäjät - tekevät juuri sitä, mitä virolainenkin. Työaikalaista ja minipalkoista piittaamatta hän tulee silloin kuin tarvitaan ja lähtee kun työ on valmis. Työlle on olemassa joku sovittu hinta. Riski on yrittäjällä itsellään, lyökö se leiville vai ei. Aina tuntipalkka ei ole raponen, mutta asiakas on kuitenkin tyytyväinen. Itse on ollut senkin ajan pois tuhlaamasta.
Jos palvelualan yrityksessä törmään erittäin ystävälliseen ja palveluhenkiseen työntekijään, olen melko vakuuttunut, että olen kohdannut itse omistajan.
Joskus tosin olen autokaupassa kysynyt myyjältä, että omistatko sinä tämän kaupan? Kun toinen vastaa, että en omista kuinka niin. Olen vastannut, että kun näyttää, että et halua myydä niistä minulle ensimmäistäkään.
Turvauduin vuokratyönvälitykseen.
Virosta tuli venäjän armeijassakin palvellut puuseppä. Hänen oma toivomuksensa oli, ettei työpäivän pituutta laskettaisi. Pidettäisiin lukua vain tunneista. Joka tunnista tulisi välitysfirman kanssa sovittu tuntipalkka, joka vastasi hyvin rakennusalan silloista keskituntipalkkaa ehkä vähän ylikin.
Kun kysyin häneltä, oliko vuokrafirma suositutellut sellaista sopimusta, hän vastasi, että ei.
- Se vain on niin, että et kuitenkaan antaisi minun tehdä kuin kahdeksan tuntia päivässä. Sen jälkeen minulla ei olisi täällä mitään tekemistä, joten todennäköisesti olisi kylillä tuhlaamassa. Saan ylityöstä siis tuplakorvauksen kun saan joka tunnilta palkaa ja säästän toisen mokoman kun olen pois tuhlaamasta.
Niinpä tavaksemme tuli, että heräsin aamulla kahdeksan aikaan laittamaan nuotioon tulet ja kahvin tulelle. Kävin kokemassa iskukoukut ennen kuin Leena ehti laittamaan aamiaista. Työmieheni heräsi samasta yhden huoneen rantamökistä, mistä mekin. Aamiaisen jälkeen aloitimme työt.
Virolaisella oli tapana ilmoittaa, että nyt on pakko lopettaa kun ei näe enää mitään. Kello oli silloin tavallisesti lähellä puolta yötä.
Istuimme vielä sen jälkeen iltateelle nuotiolle. Monta kertaa hän sanoi, että mennään käymään vielä verkoilla kun ei ole ehditty koko päivänä. Niin myös teimme.
Virolainen ylityökorvaus on sen jälkeen ollut monta kertaa mielessä kun puhutaan suomen työoloista. Kumpaa me Suomessa laskemme enemmän, saavutettua työtulosta vai työpaikalla käytettyä aikaa?
Edelliseen kolumniini (http://juhahaapakoski.blogspot.fi/2015/02/ei-enaa-koskaan-tyonantajaksi.html) vastannut nimetön kirjoittaja kertoi, miten hän on kauan sitten luopunut kokonaan omista työntekijöistä. - En saanut enkä pystystynyt enää vaatimaan työntekijältä sellaista työpanosta, mitä yrityksen toimeentulo olisi edellyttänyt. Nyt hän hoitaa kaiken työvoiman alihankintana. Ei vuokratyönä vaan yrittäjältä, joka on ottanut täyden vastuun työn tuloksista ja aikataulusta, hän kirjoitti.
Alihankintayritykset - yksinyrittäjät - tekevät juuri sitä, mitä virolainenkin. Työaikalaista ja minipalkoista piittaamatta hän tulee silloin kuin tarvitaan ja lähtee kun työ on valmis. Työlle on olemassa joku sovittu hinta. Riski on yrittäjällä itsellään, lyökö se leiville vai ei. Aina tuntipalkka ei ole raponen, mutta asiakas on kuitenkin tyytyväinen. Itse on ollut senkin ajan pois tuhlaamasta.
Jos palvelualan yrityksessä törmään erittäin ystävälliseen ja palveluhenkiseen työntekijään, olen melko vakuuttunut, että olen kohdannut itse omistajan.
Joskus tosin olen autokaupassa kysynyt myyjältä, että omistatko sinä tämän kaupan? Kun toinen vastaa, että en omista kuinka niin. Olen vastannut, että kun näyttää, että et halua myydä niistä minulle ensimmäistäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti